Ostoskorin sisältö0  tuotetta - Yhteensä 0.00 €

Kaupunkiseurakunnan uusi hautausmaa

Sortavalan kaupunkiseurakunta perustettiin senaatin päätöksellä 8.2.1916. Varsinaisesti se aloitti toimintansa vuonna 1918. Kaupunki- ja maaseurakunnilla oli yhteinen kirkko ja hautausmaa. Yhteinen vanha hautausmaa lienee perustettu 1700-luvun lopussa. Sitä laajennettiin useita kertoja, mutta se alkoi käydä ahtaaksi. Sen vuoksi molemmat seurakunnat perustivat omat hautausmaansa. Kaupunkiseurakunnan uusi hautausmaa päätettiin tehdä pellolle Jokisen nähkatehtaan ja rautatien väliin. Uusi ja vanha hautausmaa olivat lähekkäin, niiden välillä oli vain sisälähetysseuran rakennuksia ja rautatie. Vuonna 1926 piispa Kaila vihki uuden hautausmaan käyttöön. Sinne istutettiin koivuja, kuusia ja härkäpihlajia. Hautausmaan ja tien väliin rakennettiin hautausmaan hoitajan asunto ja kasvihuone. Vanhalle hautausmaalle haudattiin 1928 jälkeen vain sellaisia, joilla oli sukuhauta tai hautapaikka siellä. Uudella hautausmaalla näyttää nykyään tältä. Puut ovat kasvaneet ja hautakiviä on säilynyt vähän.

Kaupunkiseurakunta alkoi rakentaa uudelle hautausmaalle siunauskappelia vuonna 1939. Kappeli ei kerinnyt valmistua ennen talvisotaa, sen sisustustyöt ja lämmitys- ja valaistuslaitteet jäivät tekemättä. Välirauhan aikana neuvostoliittolaiset olivat käyttäneet kappelia muuhun tarkoitukseen, kai konekorjaamona. Kun Sortavalaan palattiin jatkosodan aikana, rakennus kunnostettiin. Siellä säilytettiin sankarivainajia.

Jatkosodan jälkeen neuvostoliittolaisilla oli kappelissa betonivalimo. Kappelin ohi hautausmaan läpi kulki polku Karmalanjärven rantaan uimapaikalle. Hautakiviä hävisi, niitä käytettiin omiin tuntemattomiin tarkoituksiin.

Kappelin uusi kunnian aika koitti, kun se pääsi taas kirkolliseen käyttöön. Nykyään sitä ylläpitää ja siellä järjestää jumalanpalveluksia Karjalan evankelis-luterilaisen kirkon Sortavalan seurakunta. Seurakunta pitää jumalanpalveluksia, heillä on ollut talkoita kappelin, hautausmaan ja ympäristön kunnostamisessa. Olen itsekin osunut sopivaan aikaan kirkolle ja päässyt nauttimaan teetä sydämellisten seurakuntalaisten kanssa.


Ja sitten tarinoihin, joita hautakivet meille kertovat.

Frans Ludvig Tarmo syntyi vuonna 1880 Raumalla. Nuorena pappina hän muutti Raumalta 1906 Ruskealaan, jossa hän palveli Ruisselässä kirkkoherran apulaisena. Ruskealassa hän viihtyi pari vuotta, jonka jälkeen hän muutti vaimonsa Lyydi Maria s. Karvosen kanssa Kerimäelle. Sieltä pastori Tarmo kutsuttiin vuonna 1910 Sortavalaan Sisälähetysseuraan toimitusjohtajan apulaiseksi hoitamaan lähinnä sisälähetyssaarnaajien kurssien opettajan tehtäviä. Kaksi vuotta myöhemmin hän alkoi vastata Liikolan laitoksista. Siinä tehtävässä hän oli vuoteen 1919, jolloin hänestä tuli yksinomaan Sisälähetysseuran apulaisjohtaja. Hän työskenteli tiiviisti Aarnisalon kanssa, jonka seuraaja hänestä piti tulla. Frans Ludvig Tarmon yllättävä kuolema vuonna 1930 satutti kipeästi seuran toimintaa. Samana vuonna hänen olisi pitänyt siirtyä seuran johtoon.

Tarmon muiston säilyttämiseksi perustettiin hänen nimeään kantava rahasto, jonka koroilla avustettiin sisälähetysseuran diakonien ja diakonissojen lisäkehitystä. Jo hautajaisissa sisälähetysseura, seurakunnat ja NKY ilmoittivat laittaneensa seppelerahan tähän rahastoon.

Frans Ludvig Tarmon siunasi hänen veljensa kirkkoherra Tarmo. Rovasti Aarnisalo piti surusaarnan aiheenaan arkun kanteen piirretty raamatunlause ”Ei niin, että jo olen sen saavuttanut tai että olen tullut täydelliseksi, vaan minä riennän sitä kohti voittaakseni sen, koska Kristus Jeesus on voittanut minut". Hautakivessä on sama teksti. Aarnisalon mukaan tämä lause kuvasi Tarmoa. ”Ihmisen on vaikea tulla toimeen tässä maailmassa, sillä täällä on paljon mestareita, joiden kanssa yhteistoiminta on hankalaa. Tällaista mestaroimista tavataan myös kristittyjen kesken, sillä monet eivät suvaitse neuvomista. Tällainen suvaitsemattomuus tuottaa häpeää Herran nimelle.” Tarmo ei mestaroinut, eikä kuvitellut olevansa täydellinen, vaan nöyrästi teki parhaansa.

Otto Aarnisalon (entinen Lillqvist) nimen tuntevat kaikki. Hän oli Sisälähetysseuran perustaja, ja hän teki seurasta erittäin merkittävän. Seura oli Sortavalan suurin työllistäjä, siellä oli töissä vajaa neljäsataa sortavalalaista. Työllistämisen lisäksi seura auttoi mitä erilaisempia väestöryhmiä. Seuran kouluttamat diakonissat etsivät eri puolilla maata työnsä ohessa kehitysvammaisia lapsia, jotka olivat "liikaa maan päällä", ja lähettivät heitä surkeista oloista vaalittavaksi Sortavalaan.

Sisälähetysseurassa hoidettiin äänetöntä hätää. Seura perusti hoitolaitoksia kehitysvammaisille, epileptikoille, sairaille ja orvoille. Seura myös painoi Raamattuja ja erilaisia lomakkeita seurakunnille. Sillä oli paljon erilaista toimintaa.

Diakonissoja koulutettiin ja Diakonissalaitoiksella hoidettiin sairaita. Raamattutalolla painettiin kirjoja, ja välillä majoitettiin Itä-Karjalan pakolaisiakin levottomina aikoina. Epileptikoista pidettiin huolta Tapiolassa. Vaalijala puolestaan oli uudenaikainen kehitysvammaisten lasten hoitola, jossa lasten eritasoiset tarpeet otettin huomioon.

Otto Aarnisalo ja puolisonsa Alfhild kuolivat jatkosodan aikana. Heidän hautakivensä ei ole alkuperäinen. Kun Sortavalaan pääsi taas 1990-luvulla, omaiset pystyttivät haudalle kiven. Se hävisi. Sen jälkeen omaiset pystyttivät uuden ja isomman, se on saanut olla rauhassa.

Sisälähetysseuran laitokset muuttivat sodan jälkeen Pieksämäelle. Raamattutalo toimi kirjapainona ja Vaalijalassa hoidettiin kehitysvammaisia lapsia niin kuin Sortavalassakin.



Maanmittausinsinööri Aleksanteri (Santeri) Ahtiainen syntyi Jääskessä maanviljelijän poikana. Hän kävi Viipurin lyseon, jonka jälkeen hän opiskeli Teknillisessä korkeakoulussa. Ahtiainen toimi maanmittarina Salmissa, Suojärvellä ja Kannaksella. Vuodesta 1902 lähtien hän työskenteli Sortavalassa. Hänen mainitaan olleen leppoisa, ystävällinen ja hienotunteinen. Hänen vaimonsa oli Mandi Rothsten, lapsia oli Sulo, Reino, Veikko ja Into. Veikko Ilmari ja Into Kalervo ovat haudattuja isänsä kanssa samaan hautaan. Veikko oli saanut ylioppilastodistuksen vuonna 1928, Into oli ylioppilaskokelas vuonna 1934, molemmilla oli elämä edessään. Muista lapsista Sulo seurasi isänsä jalanjälkiä ja opiskeli Teknillisen korkeakoulun maanmittausosastolla. Valitettavasti sota katkaisi hänen tulevaisuudensuunnitelmansa ja hän kaatui 8.12.1939 Kollaanjoella. Hänet on haudattu Sortavalan sankarihautaan.

Veikko Luostarinen 1929. Pieni Veikko mainitaan kuolleiden listassa liikeapulaisen lapsena. Hän menehtyi jo neljän kuukauden ikäisenä. Hänen isänsä oli liikeapulainen Simo August Luostarinen Sortavalasta ja äitinsä talollisen tytär Aino Raninen Rantueelta. Heidät oli kuulutettu avioliittoon vuonna 1927, joten voi olla, että pieni Veikko oli heidän esikoisensa.








Eila Hilkka Juhontytär Turkulainen oli suutarintytär, hän kuoli 17-vuotiaana. Hänen isänsä oli Juho Arvid Turkulainen ja äitinsä Hilma os. Kuokkanen. Eilalla oli sisar Alli ja veli Urho. Isällä oli 1920-luvun alussa liike Jääskeläisen perillisten talossa osoitteessa Karjalankatu 30, vuonna 1925 liike muutti Vatasen taloon Kymölän puolelle Vellamonkadulle.

Eila Turkulaisen muistotilaisuus pidettiin NNKY:n huoneistossa, sinne kutsuttiin sukulaisia, koulutovereita ja tuttavia. Eilan hautakivestä näkee, että siihen on jätetty tilaa myös vanhempien nimille. Heidät oli tarkoitus haudata samaan hautaan. Eilan veli Urho kaatui Karhumäen suunnalla Maaselässä 10.2.1942, ja hänet haudattiin Sortavalan sankarihautaan.

Asessori, postimestari Ansténin hautakivi on huonosti säilynyt, mutta kyllä siitä vielä selvän saa.

Emil August Anstén syntyi Oulun läänissä Säräisniemellä papin poikana. Hän kävi koulunsa Kuopiossa ja antautui postialalle jo 1884. Sortavalaan hän saapui vuonna 1917 ja toimi postikonttorin hoitajana kuolemaansa saakka. Hänen kuolinilmoituksessaan sanotaan, että rakasta vainajaa jäi perheen lisäksi kaipaamaan posti- ja lennätinkonttorihenkilökunta sekä laaja sukulais- ja ystäväpiiri. Perheeseen kuului vaimo Emmi ja tyttäret Hellevi ja Sylvi.

Anstén oli koko elinaikansa kivulloinen, niinpä hänen huomionsa keskittyi viranhoidon lisäksi hengellisiin asioihin. Virkansa hän hoiti huolellisesti. Hän toimi aktiivisesti Evankelisessa seurassa, joka oli lähellä hänen sydäntään. Vainaja oli lausunut viimeisenä toivomuksenaan, ettei haudalle laskettaisi kukkia eikä seppeleitä, vaan siihen tarkoitukseen uhratut varat annettaisiin Sortavalan Evankelisen Seuran kautta köyhien avustamiseksi.

Rakennusmestari Juho Kustaa Alhainen oli syntyjään hämäläinen, Kangasalla syntynyt. Hänen vaimonsa oli Hilma os. Pietilä. Sortavalaan perhe muutti 1903 Tampereelta. Alhainen suoritti teollisuuskoulun opinnot 1895-1897. Juho Kustaa Alhainen oli hyvin aktiivinen kunnallismies Sortavalassa. Hänen kuolinpäivänään suruliputtivat kaikki kaupungin virastot. Hän toimi monissa muissakin luottamustehtävissä. Hän oli toiminut aktiivisesti kaupungin vesijohtoasiassa ja sähkölaitoksen kunnallistuttamisessa. Hän oli rakennusmestarina mm. tyttökoulun, Impilahden puuhiomotehtaan, E. Mäkisen ja J. Pesun asuinrakennusten ja monen muun rakennuksen rakentamisessa. Alhainen toimi urakoitisjana muun muassa H. Saarisen huvilan ja Osuusliike Itä-Karjalan liike- ja varastorakennusten rakennuttamisissa. Hän toimi tehtävässään viimeiseen saakka, Helsingin Osakepankin urakoitseminen jäi häneltä kesken. Häntä jäi suremaan puoliso ja tytär Rauni.

Juho Nurmi mainitaan eri ammattinimikkeillä sekä kirkonkirjoissa että lehdissä; ruiskumestari, poliisi, entinen vanhempi aliupseeri, palovartija, kaikesta päätellen hän oli paljon enemmänkin. Nurmen vaimo oli Anna Sofia Antintytär s. Löfholm ja lapset Juho, Oskar, Karl, Elsa, Wäinö ja Otto.

Nurmi oli syntynyt vuonna 1861 Tammelan Riihivalkaman kylässä. Hän suoritti asevelvollisuutensa Hämeenlinnassa, ja palveli sitten
harjoitusaliupseerina Sortavalan reservikomppaniassa. Erottuaan armeijasta hän muutti kotipuoleensa, mutta muutaman
vuoden päästä kuitenkin muutti takaisin tuttuun Sortavalaan. Hän toimi yhdistetyssä poliisin ja palovartijan toimessa. Kun palolaitosta järjestettiin uudelleen, niin Nurmi määrättin ruiskumestariksi. Hän oli käsistään kätevä, hän toimi oman tehtävänsä ohessa kaupungin
tärkeimmillä työmailla kirvesmiehenä ja työnvalvojana. Hän myös suoritti korjauksia kaupungin rakennuksissa: niissä töissä hän oli niin taitava, ettei hänen jälkiään tarvinnut kenenkään parsia. Häntä jäivät suremaan leski ja kuusi aikuista lasta. Nurmen lapsista Sortavalassa olivat tunnettuja Karjalan Rauta Oy:n johtajat Oski ja Juho Nurmi.

Lentäjäluutnantti Saul Olavi Tolvanen kuoli lento-onnettomuudessa Utissa. Hän oli syntynyt Ruskealassa vuonna 1901, hänen isänsä oli ratavahti Kalle Juhonpoika Tolvanen ja äitinsä Henriikka Loviisa Lappalainen. Vanhemmat olivat kotoisin Liperistä, ja he asuivat Sortavalassa Karmalan kylässä.

Saul Tolvanen kävi Sortavalan lyseota viisi luokkaa. Hän suoritti asevelvollisuutensa ilmailuosasto 3:ssa, ja jatkoi uraansa armeijassa.

Hän oli tavannut tulevan puolisonsa Julia Paunin ja he menivät kihloihin vuonna 1929, seuraavana vuonna heidät vihittiin morsiamen kotona Pitkärannassa. Avioliitto jäi lyhyeksi, koska Saul Tolvanen kuoli valitettavassa lento-onnettomuudessa vuonna 1931. Kone syöksyi maahan, kun oikea tasopari konetta oikaistaessa sattui 25-30 metriä korkean kuusen latvaan, jolloin tasot murtuivat ja kone syöksyi metsään. Luutnantti Tolvanen sai silmänräpäyksessä surmansa.








Kuvateksti

Myös tämä avioliitto jäi lyhyeksi. Metsätyönjohtaja Ilmari Janatuinen Sortavalasta ja opettajatar Veera Kaskivaara Kuusjärveltä Taipaleen kreikkalaiskatolisesta seurakunnasta kuulutettiin vuonna 1936. Ilmari Janatuinen oli syntynyt Suistamolla vuonna 1910, kuollessaan 28-vuotiaana hän asui vaimonsa kanssa Impilahden Leppäsillassa. Vaimo Veera toimi Impilahden kunnan Matkalammin alakansakoulun opettajana 1937 lähtien. Matkalammin kansakoulu sijaitsi Leppäsillan aseman lähellä. Uusi kansakoulu vihittiin käyttöön 28.8.1938. Vihkiäistilaisuudessa alakoulun oppilaat sinivalkopuvuissaan esittivät ”puhdasta, reipasta” lasten laulua opettajansa Veera Janatuisen johdolla. Nuoren opettajattaren mies Ilmari kuoli jo kuukauden kuluttua tuosta koulun vihkiäistilaisuudesta lyhyen hetken kärsittyään.

Kivimies Heikki Karttunen kuoli väkivaltaisesti työpaikallaan Sortavalan kaupungin sepelikivityömaalla Lahdenkylässä Pappilanmäessä vuonna 1938.

Työmiehet olivat keskenään vitsailleet siitä, että eräs Toivo P. olisi hävittänyt poranteriä. Toivo P. oli ottanut vitsailun kohteena olemisen vakavammin kuin muut arvasivatkaan. Hän oli ollut luonteeltaan suoraviivainen ja vakava. Myös Heikki Karttunen oli vitsaillut asiasta, silloin Toivo P. oli suuttunut ja iski Karttusta lekalla päähän.

Muut työmiehet löysivät Karttusen työmaalta tajuttomana makaamassa, hänet kuljetettin sairaalaan, missä hän seuraavana päivänä kuoli tajuihinsa tulematta. Toivo P. pidätettiin ja poliisikuulusteluissa tuli ilmi, että kyseessä on pikaistuksissa tehty tappo.

44-vuotias Karttunen oli naimisissa, mutta hänellä ei ollut lapsia. Toivo P. tuomittiin teostaan kuritushuoneeseen kahdeksaksi vuodeksi.

Emerik Leskinen muutti Tampereelta vuonna 1906 naimattomana Sortavalaan. Hän meni naimisiin Lydia Nikolaintytär Sapetovin kanssa ja he saivat kaksi poikaa ja kolme tytärtä. Emerik Leskinen toimi virkamiehenä Käkisalmen ja Sortavalan postikonttoreissa sekä ekspeditöörinä Tampereen postivaunupiirissä. Sittemmin hänet nimitettiin ensin 1926 Käkisalmen ja sittemmin 1928 Savonlinnan postikonttorin hoitajaksi, Hän sai eron Savonlinnan virasta 1933 ja siirtyi eläkkeelle Sortavalaan, jossa hänellä oli kaupunkitalo. Hän oli niin mielistynyt Sortavalaan, että oli hankkinut vanhuuden päivien asunnokseen maatilan Kasinlahdesta, siitä hän ei ehtinyt nauttia kuin pari vuotta.





Hautausmaalla on vielä jäljellä monta tarinaa. Sortavalalaiset elivät, tekivät töitä, rakastivat, perustivat perheitä, surivat menetettyjään ja kuolivat. Niinhän se kaikkialla menee. Myös ne, joiden haudoilla ei ole enää muistomerkkiä, ansaitsevat muistamisen. Sortavalassa käypäläinen voi avata ristiportin, käydä jumalanpalveluksessa, jos sattuu sopivaan aikaan. Voi myös mennä kävelemään kauniiseen hautausmaapuistikkoon ja muistelemaan niitä, jotka ennen olivat. Kiemuraista tietä pitkin voi kulkea Karmalanjärven rantaan ja katsella kaunista maisemaa, joka näkyy alakuvassa. Tämän jutun kuvat ovat osin jo muutaman vuoden vanhoja, mutta tarkoitus on päivittää ne kesällä 2020.

Hautausmaalta on tähän mennessä löytynyt vain 37 hautakiveä. Lista niistä on tässä. Myös sitä päivitän, jos uusia kiviä löytyy.

Jos sinulla on lisätietoja, vanhoja kuvia tai haluat oikaista tai kysyä jotakin, laita postia sortavala@manport.fi.